Patarein vankilassa teloitettujen vankien lukumäärästä ei ole tarkkaa tietoa. Osa ihmisistä vain katosi.
Synkän vankilan maine on kaiverrettu syvälle virolaiseen historiaan. Jyhkeä kauhun monumentti muistuttaa Neuvostoliiton ja natsi-Saksan poliittisesta terrorista.
Vuonna 1951 virolainen metsäveli, legendaarinen kansallissankari Ants Kaljurand katseli Patareissa sellinsä seinän rapautuvaa maalia ja pienen ikkunansa ruosteisia kaltereita.
Itämereltä puhalsi raikas tuuli, kuin vapauden symboli. Kaljurand tiesi, ettei hän näkisi merta enää koskaan.
Hän oli jäänyt vangiksi kaksi vuotta aiemmin piileskellessään metsässä, ja nyt oli teloituksen aika.
Kaljurand vietiin Patareista tapettavaksi, mutta kukaan ei tiedä minne. Hautapaikkaa ei ole. Hän vain katosi.
Kaljurandin kohtalo on vain yksi tuhansien murheellisten tarinoiden meressä.
Alun perin Patarei suunniteltiin puolustuslinnakkeeksi 1830-luvulla, jonka jälkeen se palveli sotilaskasarmina.
Vuoden 1917 kuohuissa Tallinnan vankilarakennukset paloivat, mutta Patarei sopi uuteen tarkoitukseen hyvin. Seinät olivat kaksi metriä paksut, ja sotilaiden entiset huoneet valjastettiin vankilakäyttöön. Linnoitusta myös laajennettiin. 1930-luvulla siellä oli tilaa jo tuhannelle vangille. Ruokana oli pala leipää ja puoli litraa vettä päivässä.
Viimeinen vanki teloitettiin Patareissa vuonna 1991.
Vuonna 1940 Neuvostoliitto valloitti Viron. Vankilaan tuotiin yhä enemmän ihmisiä; naisia, miehiä, vanhuksia ja teini-ikäisiä ’’valtion vihollisia.’’ Ageeda Paavel oli vasta 15-vuotias tyttö. Hän oli uhkarohkeasti räjäyttänyt punatähtipatsaan. Patareissa hän vietti kolme vuotta, jonka jälkeen Siperian kaivoksissa vielä seuraavat viisi vuotta.
Vangit olivat lääkäreitä, tavallisia kansalaisia, runoilijoita, kauppiaita, poliitikkoja, maanviljelijöitä ja opettajia. Väärä sana väärään aikaan saattoi koitua kuolemaksi.
Vuonna 1941 Viroon marssivat saksalaiset, ja Patarei siirtyi Gestapon hallintaan.
Vankilaan tuotiin poliittisin perustein vangittuja ihmisiä sekä juutalaisia myös Ranskasta, Tšekistä ja Saksasta. Heidän kohtaloaan ei tiedetä. Hekin vain katosivat.
Vankeja oli jo 4 200, ja seinät natisivat liitoksissaan. Suurin osa heistä lähetettiin muiden maiden leireille, mutta Patareihinkin heitä jäi. Kun saksalaiset lähtivät Virosta, he vapauttivat loput vangit.
Neuvostoliitto rynnisti takaisin Baltiaan vuonna 1944, ja siitä alkoi vuosikymmeniä kestänyt poliittinen vaino. Tilanpuutteen takia vankeja kärrättiin vaunulasteittain leireille ympäri Neuvostoliittoa.
Patareissa teloitettujen vankien lukumäärästä ei ole tarkkaa tietoa. Heitä tapettiin myrkkyjuomalla, hirttämällä tai ampumalla. Poliittisten vankien kohtaloita alettiin selvittää vasta 1990-luvulla.
Vuonna 2007 julkaistussa kirjassa Memories from the Patarei Prison, 1924–1990, vangit kertoivat omakohtaisia kokemuksiaan. Vuonna 1949 pidätetty ja vuonna 1954 vapautettu Elvi Toss muisteli:
– Huhuja oli, että vankeja ei haudattu. Ehkä se oli totta, koska teloitettujen ruumiita ei koskaan palautettu omaisille, eikä joukkohautoja ole löytynyt. Kerrottiin, että kuolleet sulatettiin lipeässä, tai ne annettiin vartijoiden koirille. Muurin vierestä kuului kammottavia ääniä; koirien murinaa kun ne taistelivat lihakimpaleista. Me kaikki halusimme päätyä lipeäastiaan.
Viimeinen vanki teloitettiin Patareissa vuonna 1991. Kuolemanrangaistukset kiellettiin Virossa vasta vuonna 1998.
Vain Patarein itäsiipi on avoinna yleisölle, ja voi vain kuvitella mitä muualta rakennuksesta löytyy.
Suru on käsinkosketeltavaa. Käytäviä ja sellejä on loputtomasti. Teloitushuoneen huudot ovat vaienneet.
Vaikka seinien sisällä jylläsi kidutus ja kuolema, vangeilla oli myös halua ja vimmaa jäädä eloon. Sielussa kytivät vastarinta ja lepattava toivo.
Pilkahtavaa kauneutta voi nähdä vaikkapa puussa, joka uppiniskaisesti kasvaa sellin ikkunan vierestä, merelle kurkottaen.
Myös sisäpihalla tuntee kauneuden ja kurjuuden yhdistelmän. Taideteoksissa ihminen kömpii ikkunasta ulos ja lintu liihottaa siivet välkkyen. Pihalle viritetään kesäiltaa varten pienpanimojen kojuja ja grillejä, ja vienossa tuulessa liehuvat Viron ja Ukrainan liput.
Viimeisenä kuolee toivo.
