Uusnatsistinen Pohjoismainen vastarintaliike nosti viikonloppuna päätään Helsingissä, kun 5-10 mielenosoittajan joukko esiintyi Helsingin keskustassa hakaristisymboliikkaan viittaavin lipuin.
He myös jakoivat Stockmannin edustalla esitteitä, joissa ihmisiä kutsuttiin mukaan itsenäisyyspäivän kansallissosialistiselle marssille.
Samaan aikaan Kampissa sijaitsevan juutalaisen seurakunnan lähistölle oli liimattu keltaisia daavidintähtiä, joissa luki "Jude".
Tarrat olivat samanlaisia kuin ne tähdet, joita juutalaisten oli pakko kantaa takeissaan natsi-Saksassa.
Antisemitismin jälleen nostaessa päätään Suomessa on syytä muistaa, että juutalaiset antoivat viime sotiemme aikana merkittävän panoksen Suomen armeijan riveissä. Heitä oli mukana taistelutoimissa yli kolmesataa.
Tilanne oli erikoinen koko Euroopankin mittakaavassa, sillä jatkosodassa Suomi taisteli juutalaisvainoistaan tunnetuksi tulleen natsi-Saksan rinnalla puna-armeijaa vastaan.
Yksi monista jatkosotaan osallistuneista juutalaisista oli Helsingissä syntynyt Leo Skurnik (1907–1976), joka toimi patteriston, rykmentin ja kenttäsairaalan lääkärinä.
Saksalaiset ehdottivat kaikkiaan neljälle suomenjuutalaiselle jatkosodan aikana saksalaista Rautaristiä – heistä yksi oli siis Skurnik.
Rautaristiä ehdotettiin Skurnikille, koska hän nouti saksalaisen haavoittuneen Kiestingissä ei-kenenkään-maalta kiivaan taistelun aikana sekä kun hän evakuoi kenttäsairaalan puna-armeijan tykistökeskityksen keskeltä.
Skurnik sai kuulla Rautaristin ehdottamisesta etukäteen kenraali Hjalmar Siilasvuolta Kun saksalaiset eivät näyttäneet huomaavan, että Skurnik oli juutalainen, hän itse marssi Siilasvuon puheille.
– Kyllä kai sinä hyvä veli kenraali ymmärrät, että en minä voi juutalaisena ottaa tuollaista kunniamerkkiä vastaan, Skurnik kertoi.
Samalla hän sanoi kenraalille, että tämä voisi kertoa saksalaisille upseeritovereilleen: "tällaisilla kunniamerkeillä minä pyyhin persettäni".
Siilasvuo kertoi Skurnikin terveiset saksalaisille, jotka vaativat Skurnikia luovutettavaksi rankaisutoimia varten.
Kenraali Siilasvuo kuitenkin kieltäytyi luovuttamasta parasta lääkäriään saksalaisille. Näin Leo Skurnik pelastui.
Laura Parikka on tutkinut vuonna 2017 hyväksytyssä pro gradu -työssään Muistakaa heille kallis ol' maa juutalaisten sotaveteraanien veljespiiriä identiteetin lujittajana.
Parikka nostaa esiin historiallisen episodin, jonka juutalaissotilaat kokivat jatkosodassa.
Juutalaissotilailla ei ollut omaa kenttäpappia kuten luterilaisilla ja muilla kristityillä oli, joten heidän oli hoidettava rintamalla tapahtuva hartaudenharjoituksensa itse.
Vuonna 1942 kahdeksannen divisioonan juutalaissotilaat rakensivat eturintaman tuntumaan Syvärille kenttäsynagogan, joka oli heidän käytössään vuoteen 1944 saakka.
Parikan mukaan sotilaiden ”temppeli erämaassa” oli ruskeasta pahvista valmistettu ja kamiinalla varustettu synagoga, jonne Helsingin juutalainen seurakunta toimitti Tooran.
Kun rintamalla oli hiljaista, sallittiin sotilaiden kokoontua sinne lauantaisin sapatin viettoon jumalanpalvelukseen. Kenttäsynagogassa pidettiin myös ei-hengellisiä aseveli-iltoja ja paikka toimi kerhorakennuksena.
Juutalaissotilaat eivät Parikan tutkimuksen mukaan kokeneet rintamalla antisemitismiä, eivätkä he kokeneet natsi-Saksan liittolaisuutta mitenkään merkittävänä asiana.
Myös saksalaissotilaat hyväksyivät kenttäsynagogan, eikä sen olemassaolosta aiheutunut minkäänlaisia välikohtauksia.
Juutalaisia Suomen armeijassa viime sotiemme aikana on tutkinut myös vantaalainen John Simon, joka kaksi vuotta sitten kirjoitti teoksen Mahdoton sota
Jyhkeä, lähes 600-sivuinen kirja kertoo juutalaisten sotaveteraanien tarinan, joka saatiin kokoon haastattelemalla juutalaisia veteraaneja.
Simon muistuttaa, että Suomi oli sodan aikana ainoa maa, jossa oli saksalaisia sotilaita ja josta ensimmäistäkään oman maan juutalaista ei annettu pois.
– Itsenäistymisen ja sisällissodan jälkeen Suomessa kaikki kansanryhmät ymmärsivät, että on kiire saada asiat kuntoon ja siksi yhteiskunnan rakentamisen tuli olla kaikille yhteistä, Simon korostaa.
– Ja kun tuli sota, oli selvää, että ketään ei voida uhrata. Jos yksikin juutalainen olisi lähetetty pois, kaikki muutkin, eivät vain tataarit ja romanit, vaan myös ruotsinkieliset ja vasemmistolaiset olisivat alkaneet miettiä, milloin tulee heidän vuoronsa.
Simon uskooMannerheimin, Tannerin ja Rytin toimineen juutalaisasiassa hyvin tietoisesti.
– Se, että Päämaja antoi luvan jopa telttasynagogan pystyttämiseen aivan eturintamalle ja saksalaisten sektorin viereen, ei voinut olla vahinko.
– Sillä oli sanoma: tämä on meidän maamme, ja sen kaikki kansalaiset ovat yhdenvertaisia, hän tulkitsi Vantaan Sanomien haastattelussa vuonna 2017.