Nuoret: Poliisi puhuu katujengeistä, mutta lastensuojeluammattilaisten mukaan nuoret itse eivät koe olevansa mukana jengissä, vaan liikkuvansa kavereiden kanssa.
Tila on vielä hieman toimistohuoneiston kaltainen, mutta suuri Ikea-tilaus on tulossa. Etelä-Helsinkiin Punavuoren ja Telakkarannan naapuriin ollaan kalustamassa uutta nuorisokodin asuinyksikköä, jossa on kuusi paikkaa rikoksilla tai häiriökäytöksellä oireileville. Jokainen nuori saa avaran, oman huoneen ja lisäksi on sauna, yhteinen keittiö ja oleskelutila.
– Nuoria on jo jonossa, sanoo nuorisokoti Sataman johtaja Riikka Sirkiä.
Ohjaajia puuttuu vielä kolme ja heitä etsitään.
– Lastensuojelun osaavasta henkilöstöstä on todella kova pula.
Pari kerrosta ylempänä on päihdepysäytysosasto sekä kuntouttava osasto päihteitä käyttäville nuorille. Nyt perustettavaan Kajuuttaan otetaan nuoria, joilla ei ole akuuttia alkoholi- tai huumeongelmaa, sillä tarkoitus on auttaa nuoria irti rikoskierteestä.
– Emme yleensä ole se ensimmäinen sijoituspaikka, toteaa Sirkiä.
Rikokset voivat olla katuryöstöjä, varkauksia tai liittyä päihteisiin. Poliisi puhuu katujengeistä, mutta Sirkiän mukaan nuoret itse eivät koe olevansa jengissä, vaan liikkuvansa kaveriporukassa.
Nuoret ovat iältään 13–17-vuotiaita ja he tulevat lähinnä pk-seudulta.
– Tai me puhumme lapsista, koska lapsiahan he ovat, sanoo vastaava ohjaaja Heli Kaartinen.
Nuorisokoti Satamaa pyörittää Kalliola Oy, jonka sosiaali- ja hoivapalveluita tarjoava Humana äskettäin osti.
Nuorisokoti sijaitsee kävelymatkan päässä Helsingin ytimestä. Sirkiän ja Kaartisen mielestä mennään joskus vikaan, jos ajatellaan että rötöstelevä tai päihteitä käyttävä nuori pitäisi sijoittaa mahdollisimman kauas pohjoiseen.
– Tarkoitus on oppia elämään ja liikkumaan siinä ympäristössä missä muutenkin on.
Myös perheen pitää sitoutua nuoren muutokseen, ja suhteet voivat vaikeutua, jos nuori sijoitetaan kauas kotoa. Sirkiän mielestä sijainnilla on myös ehkä yllättäväkin pluspuoli:
– Hatkareissut jäävät lyhyemmiksi, kun palata voi hyppäämällä ykkösen ratikkaan.
Nuorisokodissa nuori on yhteisön jäsen, ja hänen pitää oppia ottamaan vastuuta itsestään ja muista. Miten se tehdään? Sirkiä sanoo, että yksi tärkeimmistä on aika.
– Työntekijät ovat täällä 8 tuntia päivässä. Heillä on koko päivä käytettäväksi nuoren asioihin, vaikkapa terapian järjestämiseen, toisin kuin esimerkiksi työssäkäyvällä vanhemmalla kotona.
Osastolla on tarkka viikko-ohjelma yhteisökokouksineen, mikä luo turvallisuuden tunnetta.
– Jokaiselle etsitään oma tapa toipua.
Kaartinen sanoo juttelevansa nuorten kanssa heidän unelmistaan.
– Ne ovat yleensä hyvin tavallisia: työpaikka, asunto ja perhe. Sitten mietitään, miten unelmia kohti voisi päästä. Monelle viiden vuoden päähänkin on vaikea kuvitella mitään. Tavoitteisiin mennään pikkuaskelin, Kaartinen kertoo.
– Sisäinen motivaatio on tietysti kaikkein tärkein, lisää Sirkiä.
Sisäistä motivaatiota tarvitaan siksikin, että nuorisokodin ovet ovat auki ja sieltä liikutaan vapaasti. Tilanteen salliessa myös kotilomilla käydään.
Lastensuojelulaki lähtee itsemääräämisoikeuden turvaamisesta, jopa niin, että kotiintuloaikoja laitoksissa saatetaan kyseenalaistaa, vaikka suurimmalla osalla nuorista sellaiset on kotonaankin. Puhelinta ei myöskään voi nykylain mukaan ottaa pois ilman virallista yhteydenpidonrajoittamispäätöstä.
Sijoitukseen päätyvien lasten ja perheiden tilanteet ja taustat ovat hyvin moninaisia. Taustalla voi olla itsetunnon puutetta ja vaikeita elämänkokemuksia. Osa nuorista tulee ihan tavallisistakin perheistä.
– Ehkä vanhemmat tekevät niin paljon töitä, ettei lapselle ole jäänyt aikaa ja läsnäoloa on korvattu vaikka rahalla. Monissa niin sanotuissa hyvissä perheissä ei myöskään ole koskaan vaadittu lapselta mitään, ei edes roskien viemistä, vaan häntä on palveltu kaikessa, Kaartinen sanoo.
Lastensuojelun ammattilaiset kokevat yhden juurisyyn ongelmiin olevan sen, että lapsi on jäänyt jotain vaille.
– Syyllistämättä vanhempia yhtään enempää, koska he jo tuntevat musertavaa syyllisyyttä, niin monessa perheessä kärsitään jopa ylisukupolvisesta traumasta, pohtii Kaartinen.
– Tai jo alakoulusta lähtien lapsi ei ole päässyt tutkimuksiin eikä ole saanut apua omiin nepsy-oireisiinsa, ja on leimattu sen vuoksi häiriköksi, Sirkiä jatkaa.
Hänen mukaansa on yleinen – ja väärä – luulo, että laitoksissa nuoret olisivat erityisen väkivaltaisia.
– Ei täällä mikään väkivallan uhka leiju koko ajan ilmassa, sanoo kymmenen vuotta alalla työskennellyt Sirkiä.
Pahan olon purku kohdistuu enemminkin tavaroihin.
– Välttämättä nuorelle ei ole opetettu tunteiden hallintaa ja vihan purkamista ollenkaan. Rajat tulevat aika myöhään, kun niitä aletaan laittaa 15–17 vuotiaalle. Täällä ei myöskään saa automaattisesti uutta puhelinta suutuksissa rikotun tilalle, toteavat Sirkiä ja Kaartinen.
Kuinka monen kanssa sinnikäs työ tuottaa tulosta? Riikka Sirkiä toteaa, että pitkän ajan seurantaa ei ole. Kun nuori täyttää 18, kukaan ei tiedä, mitä tulevina vuosina tapahtuu.
Täysi-ikäisyys tuo vapauden ja nuoren elämä saattaa hetkeksi luisua taas alamäkeen. Sirkiän mukaan työ mene hukkaan, vaikka niin kävisikin, sillä tuesta ja avusta jää kuitenkin jotain muistiin.
Kaartinen kuvaa, että nuorisokodissa istutetaan siemen – tuloksia ei näy heti, mutta kukoistus voi alkaa myöhemmin.
Sirkiä saa onnistumisen tunteita, kun aikuistuneet nuoret pitävät yhteyttä vuosienkin jälkeen.
– Joku saattaa sanoa, että kiitos kun toitte aamukahvin sänkyyn ja kestitte mun kiukuttelua.
