Oli tiistai-iltapäivä, kun se uutinen tuli. Tytär oli käynyt tutustumassa esikouluun, leikkinyt koulun pihamaalla ja isä polki lopulta takaisin työpaikalle.
Istui alas tuoliin ja luki Satakunnan Kansan uutisen siitä, että Jussi Hakulinen on kuollut.
Taas lapset pihalla näät. Niinpä: niillä sanoin alkaa yksi suomirockin kaikkien aikojen klassikko. Tosin siinä variaatiossa huomio kertoo eri asiasta.
Laulu kertoo Hakulisen vuonna 1987 menehtyneestä tädistä, joka päätyi väkivaltaiseen avioliittoon. Kiertokadun kerrostaloasunnosta ei päässyt ulos saamatta nyrkistä. Oli turvallisempaa katsella ikkunasta, miten alhaalla päiväkodin lapset tulivat ulos ja leikkivät vailla huolta huomisesta.
Täti ei saanut tietää, että Joutsenlaulu on kirjoitettu hänestä.
Kuolinuutinen palautti mieliin välittömästi porilaisen Käppärän ala-asteen ja syksyn 1989 tai 1990. Tuolloin musiikin ja äidinkielen sijaisopettajana oli vuoden ajan nuori mies, joka vaikutti monille lapsille olevan mystinen. Nykyään puhuttaisiin peikkopojasta. Vetäytyvällä menninkäisellä oli kuitenkin auktoriteetti, jota ei tarvinnut korostaa kertaakaan huutamalla tai menettämällä malttinsa niin, ettei se varttituntiin tahtonut palata enää takaisin. Aikakautensa teollisuuskaupungissa molemmat ominaisuudet olivat lähes uhanalainen laji.
Sitten eräällä koulumatkalla luokkakaverini kertoi jotain paljastavaa. Ajoimme polkupyörällä kotiin Porin Siirtolaisentien punaisen muuntajan kohdalla.
– Tämä kaveri on muuten tehnyt sen Joutsenlaulun.
Tuntui ihan ihmeelliseltä. Vuonna 1989 se oli jo valtava biisi. Miten sellaisen osaakin joku tehdä? Jousisoittimia ja kaikkea samassa kappaleessa.
Samainen kaveri opetti sinnikkäästi musiikkia korostamatta itseään tuumaakaan. Eräällä musiikintunnilla soitimme kellopeliä. Itselläni ei ollut vielä hajuakaan musiikin teoriasta tai musiikin soittamisesta.
– Hyvä, sanoi Hakulinen sen jälkeen kun olin aikani kilkuttanut.
Oman aikansa teollisuuskaupungissa ei liikaa kehuttu. Tuo hetki jäi mieleen ja palautui mieleen, kun ensimmäistä kertaa tapailin kitaraa 1990-luvun puolessavälissä.
Sittemmin mainittu Hakulinen lähti musiikkiopeksi Porin Lyseoon. Aikalaiset muistelivat, miten Hakulinen oli ilmeisesti omasta aloitteestaan alkanut pitää lapsille musiikkikerhoa iltaiseen aikaan. Jäi epäselväksi, oliko kyseessä sellainen aika että siitä maksettiin erikseen jotain palkkaakin.
Myöhemmin selvisi toinenkin asia. Hakulisella ei ollut eväisiin erillistä budjettia Porin koulutoimesta. Hän maksoi ne omasta pussistaan, tekemättä taaskaan asiasta mitään numeroa.
Tästä leikkaus 2000-luvun alkuun. Tämän kirjoittaja teki ensimmäisiä festivaalitöitään Turun Ruisrockissa. Lauantai-ilta oli mennyt kesäfestivaalin hengessä hieman pitkäksi, ja sunnuntaihin saavuttiin pienessä krapulassa. Niissä tunnelmissa lehdistötilaisuuteen, jota vahvaa paluuta tehnyt Yö-yhtye piti parhaillaan.
– Pekka. Onko se Ruissalon Pekka?
Porilaisen miehen muisti ulottuu pitkälle. Se oli Hakulisen Jussi. Noin kolmentoista vuoden tauon jälkeen.
Hieman tästä eteenpäin: olin järjestämässä Porissa musiikkitilaisuutta, jossa teemana oli rauha. Soitto Jussi Hakuliselle. Miehen uran toinen jättihitti, Rakkaus on lumivalkoinen, oli ilmestynyt ehkä vuotta tätä hetkeä aiemmin.
– Kyl mää tuun soittaan, ei tartte mitään rahaa miettiä. Pari mikkiä sinne, vedetään muutama biisi Akin (Peltonen, pitkäaikainen yhteistyökumppani) kans.
Hakulinen tuli ja soitti. Muun muassa mainitun Rakkaus on lumivalkoisen. Ei erityiskohtelua, ei rahaa, laulut ja mies puhuivat puolestaan.
Varmasti on niin, että Hakulisen viimeinen vuosikymmen ei ollut miehelle täysin kunniaksi. Siviilipuolen elämään ja fyysiseen terveyteen liittyvät murheet eskaloituivat siihen mittakaavaan lopulta, etteivät ne olleet välttämättä ihmisvoimin hallittavissa. Tuttavilta kuullut viestit Porin katukuvasta olivat sittenkin enimmäkseen surullisia, vaikka myönteisiäkin kohtaamisia mukaan mahtui.
Moni asia on viimeisissä vuosissa harmillista, esimerkiksi se etteivät välit Olli Lindholmin kanssa koskaan palautuneet ennalleen. Miehet kuitenkin tarvitsivat toisiaan: Hakulinen laulunkirjoittajana, Lindholm niiden esittäjänä.
Tämä kommentti on kirjoitettu pitkälti siitä syystä, että suuri yleisö saisi myös tietoonsa sen kuvan ihmisestä, joka on hyvin samanlainen monella 1980- ja 1990-luvun porilaistaustaisella nuorella. Nykyajan ihminen elää kiireessä, on usein hyvin turhamainen ja monesti on niinkin, että ihmiset jotka kertovat kestävänsä palautetta ja puhetta laidasta laitaan, eivät sitä kestä ollenkaan.
Hakulinen oli siinä poikkeus, että hänelle sai käytännössä letkauttaa mitä vain. Jussi letkautti aivan varmasti takaisin, tasaisella äänellä suuttumatta tai kiihtymättä. Karisma oli sillä tavalla ihmeellinen, ettei kumpikaan osapuoli tällaisia tilanteita märehtinyt sitä tilannetta pidempää. Tällä osastolla Jussi Hakulinen jää varmasti yhdeksi harvoista tuntemistani ihmisistä, joka reagoi asioihin luontevasti tällä tavalla.
Eräs tilanne koettiin Porin Yyterissä 2000-luvun alkuvuosina, kun porilainen Jännitetulppa-yhtye päätti esittää kaksi encore-kappaletta Jussi Hakulisen kanssa Hakulisen pyynnöstä. Likaiset Legendat I ei mennyt ollenkaan siitä sävellajista kuin alkuperäinen, ja muutenkin versio saattoi saada taiteilijan hieman hämilleen.
– Meneekö tää seuraava kappale jo sillai niinko mää olen sen säveltäny, Hakulinen kysyi bändiltä suoraan tyyliinsä biisin jälkeen, suoraan mutta suuttumatta tai asiasta sen enempää kaunaa kantamatta.
Sellaisia ihmisiä saisi olla enemmänkin. Suomi ja maailma ei siitä huononisi.
Nyt Hakulinen on poissa, ja lähti melko lailla samalla kyydillä Tuonelaan toisen herkän sielun, Vesa-Matti Loirin kanssa.
Viikolla poistuneet taiteilijat ymmärsivät toisiaan, ja myös tekivät aikanaan yhteisen äänityksen kun Hakulinen halusi Loirin soittamaan huilusoolon 1990-luvulla tekemäänsä Joutsenlaulu -versiointiin.
Minäkin ymmärsin Hakulista, ujoa pitkätukkaista aikuista, joka eli ikuisena lapsena aikuisen miehen kropassa. Se on varmasti selvää, että ilman Hakulista tuskin olisin ajautunut ainakaan samanlaisen prosessin kautta soittamaan musiikkia, josta on ollut elämässä sittemmin suunnaton ilo.
Kiitos kaikesta, Jussi Hakulinen. Lyökää Ollin kanssa siellä jossain kättä päälle.