Tutkija kritisoi metsästyksestä aiheutuvia tuntikausien eläintappeluita – "Ei voi pitää eettisenä tapana kohdella eläimiä"

Eläinetiikkaan erikoistunut filosofi Elisa Aaltola, 46, kertoo eläinten kiehtoneen häntä jo pikkulapsesta lähtien.

– Olin hyvin herkkä ja introvertti lapsi. Tykkäsin olla omissa oloissani ja tarkkailla eläimiä. Kun pihan ruohoa leikattiin, olin huolissani, miten hyönteisten käy. Barbien hevosetkin kiinnostivat minua barbeja enemmän, Aaltola kertoo.

Aaltola varttui Keski-Suomessa, pienessä Kintauden kylässä Petäjävedellä. Maaseudulla tulivat tutuiksi niin tuotantoeläimet kuin luonnonvaraiset eläimet. Eläinten elinolosuhteiden kontrasti oli pienelle tytölle suuri.

– Omat vanhempani eivät olleet tilallisia, joten pystyin kyseenalaistamaan näkemääni leikkiessäni metsissä ja navetoissa.

Aaltola havahtui siihen, että ihmiset eivät aina kohtele eläimiä hyvin. Kun hän esimerkiksi kuuli, että läheisen talon kanit aiotaan tappaa, ne päätyivät uuteen kotiin Aaltolan perheeseen.

Eläinkaupoista hän pyysi saada näkemänsä sairastuneet pieneläimet, etteivät ne kuolisi häkkeihinsä.

– Tein kauppoihin aina tarkastuskierroksia. Niiden seurauksena meillä oli pian liuta undulaatteja, gerbiilejä ja marsuja.

Aaltola naurahtaakin, että vanhemmilta tuli sanomista, kun rahaa alkoi kulua eläinten hoitamiseen, ruokkimiseen ja eläinlääkärikäynteihin.

Nuori tyttö kantoi huolta etenkin tuotantoeläinten kohtelusta. Hän kirjoitti lukuisia mielipidekirjoituksia aiheesta – ensin oman kunnan lehteen, myöhemmin maakuntalehtiin.

– Kaivoin kirjastosta lehtien osoitteita. Sitten kävin tarkistamassa, oliko kirjoitus julkaistu. Jos ei ollut, soittelin perään, Aaltola muistelee.

Eläinten puolesta puhuminen riitti maaseudulla siihen, että Aaltola tunsi olevansa erilainen kuin muut. Hän kertookin, miten lukioajan suuri hämmennys olivat valtakunnan julkisuuteen nousseet kettutytöt.

– En pitänyt sitä hyvänä, että minkit päästetään luontoon, mutta ihmettelin, että vau, on muitakin eläinten oikeuksia miettiviä.

Metsästyksessä oletetaan liikaa, että mikä tahansa käy, kun se on laillista.

Elisa Aaltola

Aaltola aloitti opinnot Turun yliopistossa. Kasvissyöjäksi hän oli ryhtynyt jo aiemmin, mutta yliopistossa vegaanit ja eläinten oikeuksia puolustaviin järjestöihin kuuluvat tulivat tutuiksi.

Aaltola opiskeli elokuva- ja tv-tiedettä. Haaveena oli tehdä dokumentaristina tutkivaa journalismia. Sitten filosofian luennot veivät kuitenkin mukanaan – eivätkä vähiten siksi, että professori mainitsi luennolla häkkikanojen kohtelun.

Aaltolaan oli jo juurtunut ajatus, etteivät eläinten oikeudet kiinnosta akateemista maailmaa. Eläinetiikan kirjallisuuden löytäminen olikin käänteentekevä kokemus.

– Se oli minulle suuri ällistys, että aihetta tutkitaan ja siitä julkaistaan kirjoja. Eläinetiikka vei mukanaan, ja luin yhdessä kesässä kaikki keskeiset kirjat.

Ihmisten suhde eläimiin on vaihdellut kautta historian. Ennen maanviljelyn keksimistä metsästäjä-keräilijät antoivat eläinten kulkea vapaana.

Antiikin Kreikassa Pythagoras kannusti ihmisiä kasvissyöntiin ja filosofit pohtivat, millaisissa tilanteissa ihmisillä oli ylipäänsä oikeus surmata eläimiä.

Keskiajalla ihmiset taas jo olettivat eläinten olevan mielellisiä ja kykenevän jopa juonimaan ihmisiä vastaan.

– Tuolloin eläinoikeudenkäynnit olivat verrattain yleisiä, ja uskottiin esimerkiksi sian murhanneen ihmisen, Aaltola toteaa.

Eläinten itseisarvon kiistäminen sai alkunsa, kun Rene Descartes loi 1600-luvulla pohjaa ajattelulle, että vain ihmisellä on mieli, kun taas eläimet ovat koneenkaltaisia.

Teollistuminen mahdollisti myös eläinten tehdasmaisen kohtelun. Sadan vuoden aikana eläinjalostus on saanut Aaltolan mukaan todella rajuja piirteitä.

– Esimerkiksi broilerit jalostetaan rintalihaksiltaan massiivisiksi. Se tarkoittaa, että selälleen kellahtanut lintu ei pääse ylös vaan nääntyy paikoilleen. Tuotantotilat ovat valtavia. Jos yhdellä tilalla on 150 000 broileria, on mahdoton nähdä sairaita yksilöitä ja kerätä edes kuolleita pois.

Tehotuotannosta seuraa myös, että eläimet elävät ahtaasti eivätkä voi toteuttaa lajinomaisia tarpeitaan.

Aaltolan mukaan ihmisen toiminta on sikäli loogista, että ihminen pyrkii maksimoimaan eläimistä saatavaa hyötyä. Ihmisellä on taipumus harhautua ja vieraantua siitä, mitä materiaalisessa maailmassa tapahtuu.

– Ihminen keskittyy esimerkiksi taloudellisen hyödyn maksimointiin niin, ettei näe sitä vahinkoa, mitä ympärillä oleville lajeille aiheutuu.

Eläinten oikeuksien toteutumisen osalta tilanne on Suomessa kaksijakoinen. Aaltolan mukaan Suomessa tehdään pieneksi maaksi paljon aiheeseen liittyvää tutkimusta. Maassa toimii myös eläinoikeusjuristeja ja useampia eläinten oikeuksiin keskittyneitä järjestöjä.

Varjopuolena on eläinsuojelulaki, joka ei kriitikoiden mukaan puutu riittävästi esimerkiksi tuotantoeläinten kohteluun.

– Laki on tosi huono ja saanut paljon kritiikkiä. Miksi esimerkiksi turkistarhauksen annetaan jatkua? Sitä hämmästellään myös maailmalla, Aaltola kiteyttää.

Lakiuudistusta on väännetty pitkään, ja se on tulossa eduskuntakäsittelyyn syksyllä.

– Tuntuu, että eduskunnassa näistä asioista puhuu vain kourallinen edustajia, mutta onneksi vaikuttaa siltä, että tähän on pikku hiljaa tulossa muutos, Aaltola toteaa.

Elisa Aaltolan mukaan ihmiskeskeistä ajattelua on edelleen vallalla hyvin paljon. Tästä hän toivoo päästävän eroon. Hän kaipaa avoimempaa keskustelua esimerkiksi metsästyksestä.

– Metsästyksessä oletetaan liikaa, että mikä tahansa käy, kun se on laillista.

Aaltola ottaa esimerkkinä luolapyynnin, jossa metsästäjät päästävät koiria luoliin saaliin kimppuun.

 – Niistä seuraa jopa tuntikausia kestäviä eläintappeluita. Tätä ei voi pitää eettisenä tapana kohdella eläimiä, Aaltola muistuttaa.

Aaltolan omaan laumaan kuuluu tällä hetkellä kolme löytökoiraa. Niiden elämää on hienoa tarkkailla – samoin kuin muidenkin eläinten.

– Pienenäkin minua kiinnosti enemmän eläinten tarkkailu kuin silittely. Edelleen tykkään seurata lähipuistossa oravien, lintujen ja citykettujen elämää.